Tiedättekö sen tunteen, kun hetki sitten sinulla oli koko maailma ja seuraavassa hetkessä tajuat, että sinulta puuttuu maa jalkojesi alta? Minulle kävi tänään näin.
Olen tämän vuoden lähes jokaisen päivän omistanut kokonaan työlleni, antanut kaikkeni – ja vähän enemmän. Asiakkaani ovat olleet erityisen tyytyväisiä ja töitä on riittänyt todella kivasti! Kiitos siitä.
Tietoisesti olen maksanut siitä kovan hinnan: Sosiaalisen elämäni ja vapaa-aikani on ollut todella niukassa. Vähäisen vapaa-aikani olen käyttänyt lähinnä itseni hoitamiseen: rauhoittumiseen mökillä, kuntoiluun ja nukkumiseen.
Tapani tuoda omaa osaamistani esille on jakanut ihmisten mielipiteitä voimakkaasti, osa tykkää ja vihaa, mutta näin sen kuuluukin mennä. Hajuton ja mauton ihminen ei juuri kiinnosta ketään.
Vaikka itse olen suunnattoman iloinen kun olen vetänyt jonkun isomman projektin maaliin ja tehnyt 16-tuntisen työpäivän, kotona ei olla oltu ymmärrettävästi ihan niin iloisia asiasta.
Yksi asia on kumminkin aina ollut varma: Olen ollut minuutin tai viikon poissa, koirani Hefe on aina tullut häntä heiluen vastaan ja antanut täyden rakkauden välittömästi – All-in. Hefe on aina ollut tukenani kun on ollut vaikeaa ja lähtenyt kanssani lenkille keskellä yötä, kun jossain vaiheessa se on itsekin liikuttava, että mieli pysyy virkeänä. Jos meinaan kotona jatkaa työntekoa, Hefe on pitänyt huolta hienoisella näykkäisyllä polvitaipeeseen siitä, että tajuan myös joskus lopettaa ja leikkiä hänen kanssaan.
Hefelle ainoastaan sillä on merkitystä, että isi tulee kotiin ja että ruokaa tulee kulhoon.
Tänään kävimme eläinlääkärissä, kun Hefen anturaan oli ilmestynyt ihmeellisiä patteja. Lääkäri halusi tutkia asian perinpohjin ottamalla röntgenkuvat keuhkoista, ultraäänen vatsasta, verikokeilla ja koepalalla pateista. Epäiltiin jopa jotain harvinaista immuunisairautta, jonka nimeä ei nyt tahdo muistaa.
Pitelin Hefeä sylissä kun lääkäri pisti esilääkityksen. Kun tunsin että Hefe alkaa menemään veltoksi ja rojahti syliini makaamaan, kyynel vierähti silmästä kun ajattelin miltä sitten joskus vuosien päästä tuntuu pidellä koiraa viimeisen ruiskun aikana, vaikka tiesin että tässä tilanteessa nyt on kyse vain rauhoittavan antamisesta ja pikku toimenpiteestä.
Tässä hetkessä sain ensimakua siitä, miltä tuntuu kun maa vietäisiin jalkojen alta. Tulisin kotiin ja Hefe ei tulisikaan enää häntä heiluen vastaan ja antaisi täyttä rakkautta kun isi tuli kotiin.
Vein Hefen röntgensaliin, jossa hoitaja ohjeisti minua lähtemään pariksi tunniksi vaikka kävelylle, he sitten soittavat kun on jotain kerrottavaa. Kun laskin Hefen röntgenpöydälle ja lähdin pois, sydämeni tykytti ja en tiennyt mitä ajatella.
Puolentoista tunnin päästä en voinut enää odotella ja menin vastaanottoon istumaan ja odottamaan iloisia uutisia. Lääkäri tuli luokseni ja aloitti sanoilla: ”Kun otimme ultraäänikuvia, Hefe lakkasi hengittämästä…”
– Tässä oli se hetki kun maa jalkojeni alta hävisi kokonaan ja en kuullut enää mitään, millään ei ollut enää mitään väliä, maailma ympäriltäni hävisi, en ollut enää ylpeä että olen tehnyt paljon töitä saavutuksieni eteen vaan vihainen itselleni: Miksi en ollut kotona tätä 8 kuukautta mitä Hefe on kanssani viettänyt? Miksi en halannut koiraa vielä viimeisen kerran röntgenpöydällä kun se oli mahdollista?
Kun tämä kaikki oli käynyt jo päässäni, lääkäri jatkoi: ”…Saimme kumminkin lisähapella ja pikaisella herätysaineella Hefen hereille ja hän voi oikein hyvin, emme vain saaneet tällä kertaa otettua koepaloja pateista.” Olen suunnattoman kiitollinen eläinlääkäreille.
En voi sanoin kuvailla millaista tunteiden vuoristorataa tämä päivä on ollut. Sain tänään erittäin tärkeän opetuksen ja aion ottaa siitä opikseni. Aion jatkossakin tehdä töitä, mutta aion myös keskittyä entistä enemmän asioille joilla on todella merkitystä. Harva meistä kuolinvuoteella voivottelee, että olisinpa tehnyt enemmän töitä.
Muistakaa ihmiset elää tässä ja nyt, kukaan ei luvannut teille huomista.